Koottuja selityksiä

Viikonlopun käydessä vähiin ja tunnollisten opiskelijoiden kauan odottamien koulupäivien vihdoin alkaessa on ehkä syytä tilittää tähänastisista tapahtumista tältä puolelta maailmaa. Tapahtumia on kyllä ollut, mutta niiden merkityksellisyys ja sidonnaisuus opiskelemiseen täällä onkin asia erikseen. Opiskelijoiksi meidät tunnistaa lähinnä vain työllä ja tuskalla hankituista koulupuvuista ja siitä, että kulutamme päivittäin aikaamme kampuksella lähinnä kuuntelemalla mielenkiintoisia ja käytännönläheisiä kertomuksia Thaimaan kuninkaista ajalta ennen käpysotaa.

Viime viikon suurin opiskelemiseen liittyvä spektaakkeli oli kohtalokas reissu kouluvaatekauppaan. Vaatekauppaan suuntasimme, jotta sulautuisimme paremmin paikallisten joukkoon eikä mikään vihjaisi meidän olevan ulkomaalaisia. Tuo hieno keksintö, jota koulupuvuksikin nimitetään, koostuu valkoisesta kauluspaidasta ja joko mustista housuista tai mustasta hameesta. Itse päädyin lopulta niihin housuihin, vaikka jaksankin uskoa, että näissä lämpötiloissa mikä tahansa vaihtoehto toimisi mustia housuja paremmin. Koulupukuun kuuluu luonnollisesti myös kengät, joiden hankinnasta kohteliaasti kieltäydyin. Samoin kävi vyöllekin. Joka tapauksessa huomenna aamulla koittaa suuri päivä kun suuntaamme luennolle muistuttamalla oikeita opiskelijoita ainakin pukeutumisen osalta.

Koulupuvut hankittiin paikallisesta ostoskeskuksesta, joka ei nyt ihan muistuttanut sellaista perinteistä suomalaista ostoskeskusta. Erot suomalaisen ja paikallisen Ideaparkin välillä kun oli helppoa huomata esimerkiksi kaikista käytännön pikkujutuista: vaatteiden kokolaput eivät pitäneet paikkaansa ja myös paitojen hinnat vaihtelivat sen mukaan, millainen kokolappu niihin oli juhlallisesti neulottu. Kahden paidan ja yksien housujen hankkiminen oli siis omanlaisensa spektaakkeli kolmenkymmenen asteen lämpötilassa ja osaltaan ihan selkeää thaita puhuvien myyjien kanssa. Englannin käyttäminen yhteisenä kielenä oli aika kaukaa haettua, joten lopputuloksen molemmat lukijat voivat arvata itsekin: säätämiseksihän se meni.

Mahtipontisen koulupukujen ostohetken jälkeen saimme ruokaa. Ruokaa on itse asiassa saatu kyllä ihan joka päivä, mutta tällä kertaa tarjolla oli ilmeisesti yliopiston tarjoama propagandaillallinen, jonka lukuisat kalaruuat tyydyttivät paatuneimmankin kalansyöjän tarpeet saada kalaruokaa seuraavan kolmen vuoden aikana. Ruoka oli kyllä ihan syötävää, mutta sanotaanko että hieman liian kalaisaa ollakseen ihmisruokaa. Joka tapauksessa ruoka näyttelee täällä suurta osaa arjesta ja syömiseen ollaan kyllä panostettu oikein urakalla. Thaimaassa vietettyyn laatuaikaan ei kuitenkaan ole Mäkkäriä vielä kuulunut vaan riisi on ainakin vielä maistunut.

Viikonloppuna suuntasimme Phi Phin saarelle, joka sijaitsee parin tunnin laivamatkan päässä Phuketista. Saari olikin sitten aikalailla omaa luokkaansa: uskomattoman kaunis paikka, jossa ei ainakaan tähän aikaan vuodesta ollut liikaa ulkomaalaisia. Sen sijaan venekuskeja saarella tuntui asuvan enemmän kuin muita ihmisiä yhteensä ja jopa ujo suomalainen saattoi tuntea itsensä suosituksi kaikkien kyytitarjousten keskellä. Veneretket saaren alueella ja sen lähistölle olivatkin sitten omaa luokkaansa, mutta tiivistetysti voisi kai sanoa, että hengissä ollaan. Välillä kyydissä jännitti enemmän kuin malesialaisen taksikuskin autossa matkalla Kuala Lumpuriin, mutta lukuisien aaltojen, vaakatasoon sataneen veden ja puuttumattoman yhteisen kielen välinen yhteiselo taisi kuitenkin toimia. Phi Phille voisi suunnata myöhemminkin, mutta ainakin nyt tuntuu, että viikonlopun retken jälkeen on rentouduttava viikon verran koulussa, jotta jaksaa taas keskittyä elämiseen.