Matkalla oppii

Thaimaahan lähtemisen yhtenä syynä oli paitsi pitää taukoa opiskeluista Suomessa, myös avartaa käsityksiä itsestä ja ympäröivästä maailmasta. Tauon pitäminen on tähän mennessä onnistunut ainakin periaatteen tasolla, mutta käsitykset thaimaalaisuudesta ja aasialaisuudesta noin muutenkin ovat avartuneet myös käytännössä. Itsestäni sen enempää puhumatta haluan seuraavaksi avautua ihmeellisyyksistä, jotka eivät parin viikon oleskelun jälkeen tunnukaan ihmeellisyyksiltä vaan ovat osa arkea tällä puolella maailmaa.

Vajaan viikon verran potentiaalisena kolaritilastojen kasvattajana toimineena olen huomannut, ettei thaimaalainen liikennekulttuuri liiaksi kuluta vilkkuja. Vilkuttaminen on paikallisten mielestä kaiketi yliarvostettua toimintaa, sillä muut tienkäyttäjäthän luonnollisesti huomaavat kääntyvän kulkuneuvon viimeistään siinä vaiheessa, kun kääntyminen on jo pitkällä. Toimimattomat nopeusmittarit, olemattomat nopeusrajoitukset ja hieman kyseenalainen liikennekulttuuri ylipäätään ovat asioita, joista ei turhaa stressiä kannata repiä. Luulisi kuitenkin, että maassa jossa tienkäyttäjiä on enemmän kuin Kangasalla, olisi liikenteessä olemassa selkeät yhteiset pelisäännöt. No voin kertoa, että ei ole: esimerkiksi liikennevalojen ollessa vihreät ei kannata luottaa siihen, että oma ajovuoro olisi jo koittanut.

Toinen mielenkiintoinen seikka, joka kauhistuttaa kaltaiseni viherpiipertäjän sisintä on paikallinen pakkauskulttuuri. Ymmärrän kyllä muovipussin olevan insinöörityön taidonnäyte, mutta sitä en ymmärrä, miksi kaupassa pitää pakata jokainen tuote erilliseen muovipussiin. Pahin tilanne on suurissa marketeissa, jossa kassalla työskentelevän paikallisen pätkätyöläisen valvovan silmän alla uraansa luo myös pakkaajahenkilö, joka armollisesti asettelee ostetut tuotteet muovipusseihin. Asiakkaan ihastellessa ostosten loppusummaa ei voi kuin pelästyä kun huomaa ostoksiensa vaatiman muovipussimäärän. Niissä kun laatu ei kaiketi korvaa määrää näillä hoodeilla.

Tiettyyn rajaan saakka hauskaa on myös paikallisten suhtautuminen ulkomaalaisiin. Tuhansien hymyjen maaksi kuvaillussa Thaikkulassa hymyt tuntuvat pitkällisen tarkastelun jälkeen loppuvan samaan hetkeen kuin ulkomaalaisten rahojenkin. Tarkoituksenani ei ole kuvata thaimaalaisia ahneiksi ja kaksinaamaisiksi yleistettynä, mutta joissain tapauksissa kaiketi kaikki on mahdollista. Valtaosa paikallisista on kuitenkin uskomattoman ystävällisiä, avuliaita ja aidosti ulkomaalaisista kiinnostuneita. Yliopiston kahvilassa olen saanut lahjuksia ja pöytään saakka tarjoiltuja juomia siinä, missä muut ovat joutuneet juomistaan maksamaan ja kantamaan ne pöytäänsä saakka. Samoin esimerkiksi eksyttyämme kävelyreissulla paikalliset tarjoutuivat etsimään kanssamme oikeaa reittiä autolla. Tarvittaessa myös mopokyyti on mahdollista saada paikallisilta ilman maksua ilman, että määränpäästä olisi yhteistä käsitystä. Kaiken tämän ohella kuitenkin eräs ihmisryhmä on aiheuttanut ihmetystä muita enemmän.

Vartijat ovat Thaimaan ehkä mielenkiintoisin ammatti- ja ihmisryhmä, joiden työmoraalista ja tarkoitusperistä ei voi oikein missään tilanteessa olla varma. Ilmeisesti huippuunsa saakka trimmattu atleettinen vartaloni on vetänyt puoleensa yliopistomme portilla työskentelevää turvallisuusalan ammattilaista, jonka olemus muuttuu päivä päivältä epämääräisemmäksi. Normaalista tervehtimisestä alkanut vaiherikas suhteemme on johtanut tilanteeseen, jossa uskon vielä jonain yönä herääväni herra Vartijan tuijotukseen. Epäilyttävintä kyseisessä vartijassa on kuitenkin se, ettei samanlaista huutelua, tuijotusta ja suoranaista kyttäämistä ole muille suomalaisille suotu. Sen sijaan itsellenihän tarjottiin myös mahdollisuutta käydä kaupassa ja rahoittaa tämän turvallisuutta ympäristöönsä tuovan henkilön ostokset, mutta jostain syystä kohteliaasti kieltäydyin ja sain aikaan jonkin asteisen sekoamisen.

Vartija-aiheeseen päästyäni en malta olla kertomatta kylämme portinvartijasta, jonka olemus ei kuitenkaan ole kollegaansa epämääräisempi. Sen sijaan puhelahjojensa suhteen tämä uljaan kylämme mahtipontista ajoramppia päivätyökseen valvova herrasmies on aivan omaa luokkaansa. Tällä kertaa itse olen ainakin toistaiseksi jäänyt vaille kaipaamaani huomiota, mutta ulkonäköön liittyvää monologia on todistettavasti ainakin yhdelle kylämme miesasukkaalle esitetty. "Good-looking man" ja siihen lisähuomautuksena liitetty "You know, sexy" kertovat omalla tavallaan vartijoiden olevan melkoisia velikultia. Onneksi omaisuutemme ja turvallisuutemme eivät ole mitenkään sidoksissa näihin oman alansa rautaisiin ammattilaisiin.